One year later

One year from yesterday I remember standing at the airport, turning my back to my mom and best friend, and starting to cry. I still don't know what made me cry; was it the excitement, grief, fear, or just the fact that I hadn't slept last night. Maybe it was all of them, and also that I finally realized what I was going to do. I was leaving, on my own, to change my life and myself.
A bit over a year ago, I wasn't doing so good. I had no job, no school, no plans and I was in a relationship where both of us were unhappy. I took care of some dogs, slept the day and stayed up the night, not eating almost at all. Of course, I didn't realize it back then. I just thought that this is the life, and I'm already bored with it. I didn't know what I wanted to study or what I wanted to become.
Then, one night, it just hit me. I want to be an au pair. At first, I didn't think about it seriously. But I loved children, I loved travelling and learning from other cultures. So what would be a better plan? I found a site on Internet and signed up, still as a joke, I wasn't going to send any messages. I was sure that the next day when I would wake up I would realize how stupid this idea was. But I didn't. When I woke up, it still seemed totally reasonable.
Less than three months from that night I had found my family. I must have sent messages to more than ten families, and at least thirty families contacted me. I almost went to an Irish family, but they wanted someone older. I remember being sad, but now I'm just thankful. My French family was the best family I could have gotten. We talked a lot on Skype before my departure, and the place seemed perfect. I couldn't wait to be there already. My plan was to stay six months, from October to the end of March, but finally I ended up staying almost nine months. The best time of my life.
When I got on the plane I sent a message to the family what I was wearing, so they would find my at the Nice airport. I can still remember it, a brown leather jacket and red jeans. I had to turn off my phone and I was really nervous, what if they didn't get my message? What if they can't find me? Their home was far away from Nice, so they had left the day before and spent the night in Nice. Even though my dad was afraid that they wouldn't come to get me, I wasn't. But I was nervous.
At Nice I was astonished how small the airport was. There were only a few people, and I didn't see my new family anywhere. I checked my phone, no messages, no calls. I sat down to rearrange my belongins, thinking where would I go if they didn't come, did I have enough money to fly straight back home. And suddenly, there they were, hugging and kissing on the cheek and smiling. All the fear was gone. We took my bags and got out from the airport. I hadn't even realized how sunny and warm it was, everything was amazing.
I fell asleep on our way home. Dad of my new family told me that he was happy to see that I trusted them so that I could sleep. I wasn't afraid at all, so it was funny for me to hear that it meant so much to them. A butterfly had gotten in the car when we stopped to eat in Cannes and Loreleï tried to show it to me. That was the most scary thing on this trip, because I didn't know how to tell her I was afraid of butterflies.
For the first week the girls were on a vacation, and the parents weren't working a lot. It was still warm and beautiful and everything seemed perfect. But there were a lot of new stuff for me, of course, and it was a bit hard to keep up with everything. New language, new home, new people, new children to play with... I was happy, happier than for a long time, but I forgot that I came to work, not just live in somebody elses home. I was still in the same state of mind that I had been in Finland, and I needed to change it. Ultimately it wasn't too hard, I just needed to concentrate on the right things. Unfortunately it took me so long, that the relationship between me and the familys mom had gotten pretty bad, and it was hard for her to realize I really wanted to help, I just didn't know how. I should have been more straight with her and ask her what she wanted me to do, and at some point I did, it just took way too long. For the first two months that was my only problem, and around Christmas we finally talked it trough. It didn't magically fix everything, but life was easier after that.
It really was my only problem in France. Of course the girls would be difficult sometimes, but that's just life. And really, the girls were wonderful. They had a lot of energy and some stuff was done really differently than in Finland, but I loved them so much. I loved watching "Barbie Sirene" with Lucille and sing and watch her dance. I loved going for walks with Loreleï and taking her to the city with me. I loved watching Faustine grow up and play with her. It was great to have a real meaning for life. To be so important to someone.
 When I got used to everything new, I started to explore a bit more. I started running, which was delightfully easy, maybe because of the altitude and the fact that I hadn't much else to do. I went to movies and to see different cities and castles. A lot of people asked me, if I made any new friends in France, and they all seem to pity when I tell them not really. I lived in a small village, with a lot of old people. But it wasn't a problem for me. In Finland I was depending on my friends all the time, and one reason for my departure was to see who am I, by myself. Even though I didn't really make a lot of new friends, I met many nice people. My new family was awesome and we became friends with the dad really quickly, he is really smart and kind person. I liked their friends a lot too.  Everyone were really nice to me, even though I was shy and didn't speak French. I remember being really nervous when the parents told me that they are having a New Years party. I still couldn't speak a lot of French and I thought that I will end up spending the day in a corner by myself. But then Remi, that I had met already at Halloween asked if I wanted to join him, his girlfriend and Max, that I had also seen on Halloween and his girlfriend. I had a wonderful night, talking about the differences of Finland and France and learning all kinds of funny expressions in French.
It's great to look back to that time and laugh at how I could be so nervous. I'm not saying that I would be the most social person at every party, but the great thing is, that I'm not nervous about everything anymore. Sometimes I have nothing to say, but it's okay. This is the kind of change I was hoping to achieve while in France. It's hard to see the changes in myself, but I know I grew up a lot. I don't think I was very childish anymore when I left for France, but I grew a lot of confidence. I grew out of my childish way of trying to avoid things that I don't know how to do. I still have a lot to learn and grow, and I know that I won't do it as fast as I did in France.
Learning French was at first a big challenge. I soon realized, that even though I didn't see it as a problem when I was alone with the girls, the parents wanted me to learn more and fast. They bought me lessons on Internet and I went to school with girls. I remember having an anxiouty attack, when Sebastien asked me to translate a sentence he wrote. I can't remember the sentence, just that it was something about sheep. I didn't remember the word sheep, and I panicked so bad that I ran out of the house, in to the rain. Now this memory makes me smile, I hope I have grown out of this kind of stuff too. Fear of failing was controlling my life at that time. Everything was so hard, because I only saw a possibility for failure in everything I did.
 I wrote a notebook full of notes from my own books and from the books of Loreleï and did excercises, but in fact I started to learn when I started to speak. It was scary, and I think that for a week I only spoke sentences with maybe three words in them, but when I started to learn, it was amazing. I learned so fast that I didn't even notice it, suddenly I was speaking like any other language I already knew. I was still stressed of course, in that environment where everybody else spoke perfeclty, I couldn't fully enjoy my development, because I could still hear my own mistakes all the time.
My stay in France was kind of a break from real life for me. I didn't have to think about what I want to be and achieve something all the time, I could just concentrate in developping myself and taking care of the girls. It was really therapeutic for me, and I think I really needed it. But now I've started to question it, can I really think about is as a break? In fact, I think it was the first time I really lived. I lived for myself, without any stupid expectations. I try to keep on doing that, but with familiar environment, it's a lot harder. I'm back to the waiting, when "someday everything will be different". Why not make it different now?
I miss my girls. Connecting with someone like I connected with them was simply amazing. One of the first words Faustine learned was "tuiki", from a Finnish children song I sang to her. I spent countless hours alone with Faustine, because she didn't go to school, and I loved that time. I could forget everything else and just be with her, playing and learning. I loved to be alone with each girl. To see who they are as individuals. Lucille was really artistic, she loved painting and all kinds of stuff like that. It was great to have the peace to do those things with her and to see her express herself, without trying to be like her big sister. Loreleï was more active, and unbelievably smart. She loved playing with dolls and going out for walks. She was very determined and knew what she wanted. Our relationship was at first a bit difficult, since I didn't speak good French she felt superior to me and taking orders from me was something she hated. But when we bonded it was a really a great relationship, with honestly mutual respect. I have siblings of my own, but it was great to see "from outside" what kind of relationship they shared. The love that rolls over of all the hate, when a little sister takes ones toy or destroys a painting. They would be so angry, and at the next moment playing together. It made me realize how fortunate I am to have a big brother and a little sister.
I can be nothing but grateful to the Virot family for giving me this opportunity and experience. Without them, I don't know who I would be today. They took care of me, a total stranger, like a family member. I don't have the words to express my gratitude to them. I am a better person, all thanks to them. I got to see France from end to end, stuff that I will never have an opportunity to experience again. We went to so many wonderful places, did awesome things, and I got to feel like home, so far away from Finland, my family and my friends. I  got to be myself and feel accepted. Thank you Sebastien, Celine, Loreleï, Lucille and Faustine. Thank you also Dominique and Nicole and everyone else who made me feel welcome to France. I will never forget it.

Valon kaupunki

Bonjour^^

Huhhuh kuulkaa. Odotukset oli korkealla, ja silti Pariisi onnistui olemaan kymmenen kertaa parempi kun osasin edes odottaa. Upea kaupunki, muuta ei voi sanoa. Voisin kirjoittaa neljä erillistä blogikirjoitusta niistä vajaasta neljästä päivästä jotka siellä vietettiin, mutta yritän tiivistää. Kuvasaasteesta saatte silti kärsiä, en vaan millään onnistu karsimaan niitä enempää. Latautuvatkin tänne näköjään nyt väärässä järjestyksessä, että jos haluatte katsoa ne kronologisesti tekstin mkaan, aloittakaa sivun alareunasta. Mutta nyt itse reissuun!

Auton oli tarkoitus startata pihasta viimeistään varttia vaille viisi aamulla, mutta tämä perhe on pahempi myöhästelyissään kuin Timoset (terkkuja vaan), joten lopulta lähtö tapahtui hieman ennen kuutta. Mä pomppasin ylös sängystä jo puoli neljältä ja en varmasti hävinnyt innostuksessani tippaakaan lapsille. Autoon mahduttiin hienosti ja vajaa 8h matka sujui rattoisasti. Pariisiin kun saavuttiin niin ohitettiin autolla aika hyvin kaikki tärkeimmät nähtävyydet ja olin jo tässä vaiheessa lumoutunut, kaikki oli niin kaunista. Meidän aivan Bastillen aukion vieressä sijaitseva asunto oli tilava ja mukava, vaikkei siellä paljoa aikaa tullut lopulta vietettyäkään. Kun saatiin tavarat paikoilleen ja vaatteet vaihdettua lähdettiin syömään. Mua naurattaa edelleen, että mun ensimmäinen ateria Pariisissa oli Mäkkärissä, mutta todellakin paras vaihtoehto, mä halusin jo päästä näkemään Eiffel-tornin!
Hyvin syötyämme hypättiin sitten metroon, joka ei onneksi tässä seurassa tuntunut lainkaan pelottavalta monimutkaisuudestaan huolimatta. Jäätiin kyydistä vähän kauempana ja käveltiin Seinen vartta ehkä kilometrin pätkä. Puistotiet ja rakennukset oli upeita, Seine kauempaakin katsottuna uskomattoman likainen, mutta ymmärtäähän sen noin isossa kaupungissa...
Me oltiin jo melkein Eiffel-tornin juurella, kun Lucille pinkaisi linnun perään niin, että hävitti korvansa ja Celine sai juosta lapsen perässä hyvän matkaa. Kaikeksi onneksi lintu ei päättänyt ylittää tietä, uskomatonta miten Lucille ei välittänyt pätkän vertaa vaikka kaikki huudettiin perään. Loppu hyvin kaikki hyvin kuitenkin, ja näin saavuttiin tornin juurelle. En suoranaisesti sanoisi sen valtavuuden yllättäneen, mutta olin vähintäänkin vaikuttunut. Muiden jonottaessa lippuja mä kipitin puiston toiseen päähän nappaamaan kuvia tornista ja palatessani oltiinkin jo melkein luukulla. Tässä vaiheessa mulle iski kauhu, mun pitäis selvitä hengissä huipulle asti täpötäydessä hississä joka kulki aivan älyttömän hitaasti. Muut vaan naureskeli mulle ja Seb vitsaili kovaan ääneen niin etten varmasti ollut ainut jota alkoi pelottaa. Hengissä selvittiin kuitenkin eikä se niin kauaa kestänyt, mutta jännitys ja liian vähäinen veden juominen aiheutti mulle pahan olon jo toisessa kerroksessa jonottaessa seuraavaan hissiin. Oon kuitenkin onnellinen että päätettiin jatkaa huipulle asti, maisemat oli henkeäsalpaavat ja olo oli kuin elokuvassa^^Alas päästessä kello oli jo lähemmäs kahdeksaa, joten lähdettiin taksilla asunnolle. Seb ja Celine lähti ulos syömään ja me nukahdettiin Lucillen kanssa levitettävälle sohvalle, Loreleï jaksoi sentään kömpiä omaan sänkyynsä.

Nukuin tän ensimmäisen yön tosi huonosti, Loreleï tuli jo ennen kahdeksaa pomppimaan et joko lähdetään, mutta muut pysyttiin sängyssä melkein kymmeneen asti. Nautittiin koko perhe runsas aamiainen ja sitten suuntana Disneyland!
Autossa jännitys oli huipussaan ja munkin teki mieli yhtyä kuoroon, ollaanko jo perillä?! Melkein tunnin matkan jälkeen siinsi edessä Prinsessa Ruususen linnan torni ja ensimmäiset portit. Ensimmäisiä portteja seurasi vielä ainakin viisi muuta ennen kuin lopulta päästiin itse huvipuistoalueelle, turvatarkastusten läpi tietysti.
Mä en ihan oikeesti voi sanoin kuvailla sitä paikkaa ja fiilistä. Kaikki ravintolat (joita muuten oli paljon suhteessa laitteisiin), kaikki kaupat, kaikki laitteet ja kaikki muu oli kuin suoraan saduista. Sen kuvailemisen yrittäminen tuntuu turhalta, en pysty koskaan vangitsemaan sanoihin sen paikan taikaa. Kertakaikkisen upeaa, hymyilin koko päivän niin leveesti että illalla sattui poskiin. Edes jonottaminen ei haitannut koska jonotkin kulkivat ns satujen läpi, eivätkä tosiaan olleet niin pitkiä kun olin pelännyt. Mitään hurjia laitteitahan sieltä ei löytynyt, yksi ainoa laite johon Loreleï oli liian lyhyt, mutta niinhän sen tuollaisessa paikassa kuuluukin olla, koko perheen huvipuisto. Mulle melkeinpä päivän paras hetki oli hahmoparaati. Muistan aina pienenä, kaikkien Disney-leffojen alussa oli mainos jonka väittäisin kyllä olevan Floridan Disneyworldista, mutta close enough. Mainoksessa vilkuttelee iloisesti Mikki Hiiri ja toverit ja lopussa näytölle ilmestyi jokin puhelinnumero, ei mitään käryä mikä se oli. Siitä asti kuitenkin unelmana on ollut päästä näkemään nämä iloiset hahmot, ehkä jopa päästä samaan kuvaan. Kaduilla en kuitenkaan bongannut kuin Viidakkokirjan sen ilkeän apinan, en mä sen kanssa mitään kuvaa halunnut. Mutta sitten. Paraati. Kaaaaiikki lempparihahmot, tanssimassa ja vilkuttamassa ja laulamassa lavojen päällä. Tästä ei lapset innostuneet, mutta mä hypin riemusta, lapsuuden haaveet käy toteen! Samaan kuvaan en päässyt, mutta se oli nyt toissijaista tässä kohtaa^^
Illalla käytiin syömässä herkullinen buffet-ateria, sitten vielä muutama laite läpi ja lopulta päivän kohokohta: ilotulitukset. Seb sai meille tosi hyvän paikan linnan edestä, mutta mä päätin kipittää kauemmas jotta saisin kuvia. Seb oli sitä mieltä että missasin spektaakkelin sen takia, mutta mä en kadu. Kameran kanssa on aina se valinta, haluaako nauttia täysin siemauksin hetkestä vai ikuistaa tilanteen. Nyt mulla on muutama kuva ja videoita joita voin ihastella loppuelämäni :)
Ilotulitusten loputtua pysähdyttiin vielä yhdessä kaupassa ostamassa tytöille jotain muistoksi. Lucille päätyi Helinä-keiju-nukkeen ja Loreleï Frozen-lelusettiin. Mä ostin täältä myös Sinille tuliaisia, vähän jäi harmittamaan, että kun pysähdyttiin siinä niin viime tinkaan ettei tullut osteltua enempää, mutta Lyonista löytyy Disney-kauppa ;)
Kotiin palattiin siis supermyöhään ja painuttiin yhden teekupillisen jälkeen suoraan nukkumaan. Huomenna olisi vuorossa Versaillesin linna!

Nukuttiin taas myöhään, syötiin hyvä aamupala ja lähdettiin kohti Versaillesia. Päivän harmaus ei haitannut mua, linnan kultaportit loisteli ihan yhtä kirkkaasti kuin auringossakin, Seb sen sijaan oli vähän myrtynyt. Päivän olisi kuulemma voinut käyttää paremmin esimerkiksi Louvressa. Myönnän, kyllä mä olisin Louvrenkin mielelläni nähnyt, mutta kuten Celine sanoi, Versailles oli lasten kanssa parempi vaihtoehto, kun kaikkea ei ehdi kuitenkaan näkemään.
Linna oli kaunis, ja ääniopastetulla kierroksella taideteoksista sai paljon irti. Porukkaa oli mun makuun vähän liikaa, kuvien ottaminen oli todella hankalaa. Plussaa kuitenkin siitä, että kuvien ottaminen oli sallittua, kunhan ei käyttänyt salamaa. Oli upea fiilis kävellä käytävillä ja miettiä, että siellä on asunut ihan oikeasti kuninkaallisia joskus. Lapsille kuninkaan ja kuningattaren makuuhuoneet oli kaikista odotetuin juttu, mä nautin kaikesta.
Kun oltiin kierretty kaksi kerrosta ja aika vähenemään ja lasten into hiipumaan siirryttiin sateenkin uhalla puutarhoihin. Alussa vähän ripotteli, mutta säästyttiin kuitenkin pahemmalta kastumiselta ja oli todellakin sen arvoista. Korkeiden pensasaitojen välissä ja vesialtaiden rannoilla kävellessä oli kuin olisi siirtynyt kaksisataa vuotta taaksepäin.
Linnan sulkeutuessa lähdettiin takaisin autolle ja päätettiin toteuttaa vielä yksi mun unelma: mentiin syömään Champs-Élysées-kadulle. Ruoka oli hyvää, me vältyttiin juuri ja juuri Riemukaaren varjolta ja kaikilla oli hyvä mieli. Paikka oli eläväinen mutta rauhallinen ja taas mä vaan hymyilin :) Autolle kävellessä ohitettiin Riemukaari ja mä sain ihmetyksekseni huomata, että sen päällä seisoo ihmisiä! Näin päätettiin vielä extempore vierailla sen huipulla, ja oon kyllä niin onnellinen että se tehtiin. Sain nähdä Eiffel-tornin yöllä ja ostin itselleni uuden palapelinkin^^ Maisemat oli jälleen kerran sanoinkuvaamattomat ja olisin voinut jäädä sinne koko yöksi. Tästä riennettiin kuitenkin kotiin ja sain vielä luvan lähteä katsomaan pariisilaista yöelämää, Seb lähti onneksi seuraksi niin ei tarvinnut pelätä. Ihan asunnon liepeiltä löytyikin kiva rokkibaari jossa viihdyttiin melkein kolmeen asti.

Sunnuntaina heräiltiin jo vähän aikaisemmin, pistettiin kamat kasaan ja suunnattiin Sacré Coeurin kirkolle. Tää oli ensimmäinen paikka, jossa ei saanut kuvata sisällä. Kirkko oli valtava, isompi kuin varmasti yksikään kirkko Suomessa. Täälläkin mun makuun vähän liikaa ihmisiä, mutta nautin silti. Kryptat jäi ajan vähyyden takia tsekkaamatta, vielä piti ehtiä syömään ja näkemään Notre Dame!
Ruokapaikka löytyikin ihan kirkon vierestä ja oli ihan huippu! Henkilökunta oli kaikki todella huumorintajuista ja lapsiystävällistä ja palvelu pelasi mainiosti. Tänne meen ehdottomasti uudestaan jos joskus vielä Pariisiin pääsen ja on varaa syödä ulkona.. Nimeä en valitettavasti muista eli en voi tässä suositella :(
Hyvin syötyämme otettiin suunnaksi sitten Notre Dame. Tätä olin tottakai myös odottanut, koska Disney <3 Ikäväksemme saatiin kuitenkin huomata kirkolle saapuessa, että jono jatkui kymmenien metrien verran. Sateessa ja kiireessä ei voitu jäädä odottamaan, joten katedraali tuli nähtyä vain ulkopuolelta. Vaikuttava se oli näinkin, ja ainakin on hyvä syy palata Pariisiin ;) Etitttyämme vielä Ranskan kaikkien teiden lähtöpisteen kirkon edestä ja parin nopean kuvan napattuani oli aika lähteä kotiinpäin. Mä heitin haikeat hyvästit Pariisille, ikävä oli jo lähtiessä. Ehdottomasti kaikista tähän asti vierailemistani kaupungeista kaunein ja monipuolisin. Uudestaan pitää päästä.

Notre Dame

Kaikkien Ranskan teiden alkupiste

Sacré Coeur

Eiffel-torni Riemukaaren huipulta <3

Riemukaareen ei ole rakennettu hissiä...

Neptunuksen (tai sit Merkuriuksen?) allas Versaillesin puutarhassa

Kuten sanoin, Seb ei ollut ihan yhtä innoissaan Versaillesista...



Tytöt innostu leikkimään Harry Potteria :)

"Ota musta kuva jooooooko?" <3

Versaillesin puutarhat <3

Pienet korjailut menossa...

Kuninkaan ja kuningattaren ruokapöytä. Kaaren muodossa oleville tuoleille kerääntyi aatelisia katsomaan kun kuninkaalliset söivät. Huhhuh.



Kuningattaren makkari

Lasigalleria ja väenpaljous...

Sotahuone. Taiteesta mitään ymmärtämättömänäkin teokset oli vaikuttavia.

Vähän lisää puutarhoja...

Herkuleshuone. Katon maalaaminen kesti KOLME VUOTTA.

Versaillesin portin avain. Kuvassa Sebin käsi, ei mun..

Magical <3

Mä odotin kiljumista tai jotain kun Frozen-hahmot ilmestyi esiin, mut ilmeisesti mä oon vähän erilainen lapsi kuin nää... :D

Tästä se alkaa!

Ruotsin kielinen tekstii löytyi lipuista, Suomea ei, mutta itse laitteessa sisällä oli esillä suomalaisetkin kansallispuvut. Tää oli sellainen laite johon Seb sanoi ettei suostu sen aivoja syövyttävän musiikin tähden, mutta saatiin me se sinne suostuteltua. Musiikista oli kyllä oikeassa, ja nuket oli pelottavia.



<3

Suomi bongattu!



Ja kolmas kerros :)

Toinen kerros

Hissikuilu...

Kyllä. Pariisista löytyy Suomenaukio!